Kaukorakkautta

Olipa kivaa torstaina, kun vaimo ja lapset tulivat käymään täällä taas kerran. Kyseessä oli nimittäin poikamme ensimmäinen syntymäpäivä. :)

Nyt vaan toivon, että saamme pian asunnon, että pääsisivät muuttamaan hieman pysyvämpään asuntoon... On hänelle ja lapsille kohtuu raskasta olla hätämajoituksessa. No, kunhan asunnon saamme pääsevät he sieltä Lassilasta pois. Sentään joku positiivinen tulevaisuudennäkymä meillä tällä hetkellä, vaikka muistini tuleekin tekemään pahoja tepposia vielä jonkin aikaa.

Vaikka itse kaipaan jo meille asuntoa ja ulospääsyä tästä helmikuun alussa alkaneesta sairaalakierteestä, näyttää siltä, että lääkärit ovat siitä eri mieltä ainakin vielä. Ehkä vähitellen saadaan tilanne tointumaan meille sopivalla tavalla. :)

No niin, vietän tänään meidän ensimmäistä hääpäiväämme täällä sairaalassa, joten päivän ohjelma on minulla tyhjä. :) Ja jopa hoitsut ovat muistaneet onnitella! :) Vannesa ja lapsetkin pääsivät käymään täällä tänään, joten pääsin viettämään tänä tärkeänä päivänä aikaa heidän kanssaan. Äitinikin tuli paikalle ja he lähtivätkin sitten kaupungille hoitamaan puhelinasioita.

Ja kuulemani mukaan pääsisin kotiutumaan parin kuukauden sisällä, ennen kesän päättymistä... Hyvin siis menee! Toivottavasti kaupungilta, Satolta tai VVOlta löytyy sopiva kaksio tai kolmio läheltä töitä (sairaalan sosiaalityöntekijä kiirehtii hakemustamme, onneksi)... Kaupungilta etsintä on hieman laajemmalla alueella kuin muilta (Läntinen ja Eteläinen kaupunki), muilta haussa on työpaikkani lähellä oleva asunto.

Nyt pitääkin alkaa miettimään Vannesalle vähitellen ajokorttia...

Hei kaikki!

Olen vähitellen kuntoutumassa helmikuisen pahoinpitelyn jälkeen... ja onneksi Vannesa ja lapset ovat päässeet Suomeen, käsittääkseni ystäväni Natalia pisti heille pystyyn keräyksen minulle tapahtuneen jälkeen, että pääsivät tänne. Käsittääkseni oleskeluluvat myönneettiin samalla hetkellä kun saatiin tieto, että minut oli pahoinpidelty. Miksi vasta kun jotakin vakavaa tapahtuu eikä jo haettaessa? Onneksi kuitenkin saivat ne, ja Natalian keräämät rahat että pääsivät tänne. Olisi ollut kiva kun olisi käynyt kuten aiemmin viisumeille, eli hylsy... mutta onneksi saivat ne. Vannesa ja lapset pääsivät Suomeen maaliskuun alkupuolella, kesken minun sairaalaretken, joka ei vieläkään ole ohi. Nyt olen osastolla K15 Laakson sairaalassa, tänne siirryin Synapsiasta puolisentoista viikkoa sitten. Oma muisti alkaa siitä, kun siirryin Synapsiaan huhtikuun alussa, sitä ennen vietin pari kuukautta Töölössä ja Meilahdessa, mistä ajasta en muista yhtään mitään. Olenkin erittäin aktiivisesti lukenut Natan salasanasuojattua blogia saadakseni selville mitä minulle on tapahtunut ja koska. Eli jos ette ollut tietoisia ennen, niin tekijät odottavat vapaalla jalalla tuomioita tapon yrityksestä, oikeudenkäynti pääsee alkamaan kunhan minä olen kunnossa. Mutta ainakin pääsen nauttimaan perheeni seurasta.

Vähitellen olen siis parantumassa, aikaahan tämä tulee vielä viemään. Sairaslomaa on ainakin marraskuun loppuun asti, joten en voi muuta kuin toivoa, että pääsen mahdollisimman nopeasti sen jälkeen takaisin töihin. Mutta onpahan perheeni täällä. Onni onnettomuudessa pääsi yllättämään minut, kun saivat luvat heti kun päättävä taho sai sairaalasta tiedon siitä, mitä minulle oli sattunut. Ja ystäväni, äitini ja siskoni on auttanut paljon heitä, onneksi. Käsittääkseni ilman lääkäreitä ja kaikkia muita sairaalan puolesta minua auttaneita olisin nyt kuollut, joten iso kiitos heille.

Mahal na mahal kita Vannesa, Irra at Silver. Vannesa tahtoo talvella käymään Filippiineillä ja minä lupasin auttaa minkä pystyn, tahdonhan minäkin käymään siellä! Nyt meillä on hakusessa oma vuokra-asunto täältä päin, läheltä työpaikkaani, että pääsisin kävellen kulkemaan mahdollisimman paljon sinne.

Tämän osa teistä saikin jo lukea Facebookista...

Tänään (tai no, oikeasti viime viikolla torstaina) paperisota nytkähti pikkuisen eteenpäin. Nyt on varmassa tiedossa, että avioliittomme ja Silverin syntymä on rekisteröity, koska tänään tuli Maistraatista kirje, josta löytyi Silverin väestörekisteriote. Nyt voi siis suurlähetystö tilata Silverin passin ja Maahanmuuttovirasto aloittaa asiamme käsittelyn, koska tarvittavat rekisteröinnit ovat hoituneet. (Tiedämme siis, että avioliittokin on rekisteröity, koska se on vaatimus lapsen rekisteröimiselle Suomen kansalaiseksi.)

Vannesa on myös lähdössä torstaina Manilaa päin, sukuloimaan ja ystäviään tapaamaan, missä hän aikoo viettää noin puolitoista viikkoa. Samalla käynnillä vie hän sen joulukuussa täysin unohtamamme paperin (eli Irran syntymätodistuksen) laillistettavaksi suurlähetystöön. Nyt sitten vaan odotellaan ja odotellaan Maahanmuuttoviraston päätöksiä Vannesan ja Irran suhteen.

Sitten astiasta kukkaruukkuun. Jotkut ovat jo tietoisia tästä, mutta pidämme Vannesan kanssa tällä hetkellä pientä taukoa suhteessamme. Alkoi vain tuntumaan siltä kummastakin, että tarvitsemme hieman aikaa ja tilaa, että paperisodan ja odottamisen aiheuttama stressi pääsee laukeamaan. Stressi aiheutti jatkuvaa kärpästen kasvamista härkäsiksi kummallakin ja nyt kun taukoamme suhteessamme tuntuu erittäin vahvasti siltä, että se jopa pelasti avioliittomme - jatkuvan kärpäsistä riitelyn sijaan käyttäydymme kuin vastarakastuneet toisiamme kohtaan. Vaikka suhde on siis virallisesti tauolla, on meillä edelleenkin tarkoitus tuoda heidät tänne heti kunhan oleskeluluvat ovat kunnossa ja kaikki muukin hoidettu - virallinen tauko on siis siihen asti, että he ovat vihdoinkin Suomessa.

Tämä on ihan kiinnostavaa tietoa, ja meille varsin hyväkin uutinen, vaikka moni muu pariskunta tulee tästä kärsimään.

Kun jätimme oleskelulupahakemukset sisään perjantaina 17 päivä tätä kuuta, maksoimme niistä 225 euroa (Vannesan osalta) ja 80 euroa (Irran osalta), eli yhteensä 305 euroa. Muistaakseni kirjoitinkin nuo viime päivitykseen.

Tänään - tai no, eilen jo - Vannesa selasi Migrin sivuja taas kerran, ja huomasi, että käsittelymaksut nousevat aika reippaasti vuoden vaihteessa. Hänen lupansa maksaisi 350 euroa (korotusta 55,6 %), jos se jätettäisiin vuoden vaihteen jälkeen, ja Irran lupa 180 euroa (korotusta 125 %). Eli 305 euron sijaan olisimme joutuneet maksamaan 530 euroa, korotusta 225 euroa (73,8 %) siihen verrattuna mitä nyt jouduimme niistä maksamaan. Aika rajut korotukset siis tulossa...

Olimme siis alunperin suunnitelleet, että oleskelulupahakemukset menisivät sisään vasta tammi-helmikuun vaihteen paikkeilla, koska olimme arvioineet, että sinne asti kestäisi filippiiniläisestä byrokratiasta paperien ulos saanti. Voimme vain olla nyt erittäin tyytyväisiä, että saimme sen pois alta jo tämän vuoden puolella. Meidän onnemme, mutta moni muu - minulle tuttukin - tulee kiroamaan tätä rajua hinnankorotusta.

Tiedän, lupailin, että kirjoittaisin tämän jo eilen. Mutta perjantaina tapahtuneen jälkeen en kerta kaikkiaan ole saanut kunnolla nukuttua, koska olen jossakin korkealla pilvilinnoissa, joten ei ollut voimaa panostaa sanojen soljumiseen tänne. Varsinkin, vielä kun minulla olisi ollut mahdollisuus siihen, jouduin käyttämään senkin ajan siihen, että eräälle ystävälleni käänsin ohjeistusta suomesta englanniksi, kuten aiemmin päivällä menin hänelle lupaamaan. Joten tämä kirjoitus sai väistyä tieltä, antaa aikaa kiireisemmälle käännösprojektille.

Mainitsinkin jo edellisessä kappaleessa, että olen perjantaista asti ollut onnen kukkuloilla. Mutta sitä en vielä kertonut, että miksi näin on, vaikka kai sen jo voi arvata, kun miettii tämänkin kirjoituksen otsikkoa.

Vannesa oli viime kuussa laittanut DFA:han papereita laillistamista varten sekä passihakemukset itselleen (uudelle nimelle) ja Silverille. Olivat lupailleet näitä valmiiksi kuun vaihteeseen mennessä, mutta... byrokratia junnaa Filippiineillä välillä turhankin hitaasti, joten tietenkin kesti ja kesti, että saimme nämä. Viime viikon maanantaina tuli vihdoinkin laillistetut paperit, mutta passit eivät vieläkään. Tarkoituksena oli, että Vannesa menisi viikon loppupuolella Manilaan hoitamaan paperisota kuntoon, mutta sitä varten tarvittiin myös nuo uudet passit - tai siis ainakin Silverin passi.

No, keskiviikkoaamuna ei vieläkään ollut tietoja passeista. Epätoivo alkoi valtaamaan meitä, kerkeämmekö saamaan passit ennen kuin Vannesa lähtee Manilaan? Hän oli muutenkin jo matkalla sinne sukuloimaan, joten mielestämme oli luonnollista, että hän hoitaisi samalla myös paperisodan viimeiset rippeet. Kolmen aikaan iltapäivällä keskiviikkona Vannesa soitti DFA:han kysyäkseen passeja, ja ihme oli tapahtunut, ne olivat haettavissa! Koska kyseessä oli palkkapäiväni, sovimme samantien, että siirrän kiireisesti hänelle rahat suurlähetystöä varten, samalla kun hän lähtee DFA:ssa käymään hakemaan passit sieltä.

Kun hän oli tullut takaisin DFA:sta, oli kaikki kunnossa - paitsi matkaliput, joista häneltä pyydettiin käytännössä kohtuuttomia summia. Minä sitten täällä netin kautta varasin Vannesalle, lapsille ja yhdelle Vannesan serkuista menopaluuliput - serkku oli matkassa, että Vannesan ei tarvitsisi yksin pärjätä kahden lapsen ja matkatavaroiden kanssa, niin lentokentällä, koneessa kuin Manilassa. Heidän lennot varattiin niin, että törkeän aikaisin perjantaina lensivät sinne, kone lähti Cebusta aamuviideltä ja oli reilun tuntia myöhemmin perillä Manilassa. Takaisin myöhään seuraavana iltana, puoliyhdeksältä lento Manilasta, joka olisi vähän vajaa kymmenen Cebussa.

Perjantain aamu ja päivä käytännössä pyhitettiin suurlähetystöä varten, ilta ja lauantai olikin sitten Vannesalle vapaata aikaa sukuloida ja tavata kavereita Manilassa. Vannesa meni suurlähetystöön heti kun se aukesi, rekisteröi avioliittomme ja lapsemme syntymän (rekisteröinti on ilmainen), haki lapsellemme Suomen passia (100 euroa) ja itselleen ja Irralle oleskelulupia Suomeen (yhteensä 305 euroa). Nyt sitten odottelemmekin jännittyneinä kuinka kauan oleskelulupien saanti kestää.

Mutta yksi asia unohtui, ja minä syytän itseäni siitä. Niin paljon pyöri päässä nämä asiat, että en ihmettele unohtumista. Vaikeaa oli muistaa ihan kaikki yksityiskohdat. Onneksi kyseessä ei ole katastroofi, vain yksi ylimääräinen Manilan matka edessä Vannesalle, jota tällä hetkellä tähtäämme jokseenkin tammikuun kolmannelle viikolle. Eli Irran Suomeen rekisteröintiä varten haluaa maistraatti hänen täysin laillistetun syntymätodistuksensa, ja tämä minulta kokonaan unohtui ennen tuota Manilan matkaa - muistin sen vasta sunnuntaina, kun Vannesa oli jo palanut Cebuun takaisin. Eli Vannesa joutuu käymään NSO:ssa hakemassa ylimääräisen kopion siitä, viemään sen DFA:han laillistettavaksi, ja noin kuukauden päästä uudelleen Manilaan viemään se laillistettavaksi suurlähetystöön. Toiveissa olisi, että saisimme Silverin passin samalla reissulla sieltä, sillä suurlähetystö lupaili sen olevan haettavissa noin kahden-kolmen viikon päästä.

Sitten seuraava matka Manilaan hänellä onkin oleskelulupien haku suurlähetystöstä, ja samalla pitäisi saada tuo laillistettu syntymätodistus matkaan. Pitääkin muistaa laittaa kysymys suurlähetystöön paljonko tuon laillistaminen tulee maksamaan, www-sivut kun näyttävät hinnaston kohdalla laillistamisen hinnaksi 30-200 euroa. Todennäköisesti se on tuolla alapäässä...

Olemme Vannesan kanssa vähitellen viime viikon ajan aikatauluttaneet jäljellä olevaa paperisotaa, mitä pitäisi tehdä ja koska, yrittäen arvioida filippiiniläisen byrokratian hitautta (ja lisätä hieman ylimääräistä aikaa joka vaiheelle).

Päädyimme siihen, että nykyisillä tiedoillamme ja jo paperisotaa varten varatuilla rahoilla pitäisi paperisodan, viisumeita ja oleskelulupia lukuunottamatta, olla valmiina tammi-helmikuun vaihteessa, tai viimeistään pari viikkoa myöhemmin. Sen jälkeen olisi siis avioliitto rekisteröity Suomen viranomaisille, kuten myös Silverin syntymä, Vannesalla ja Silverillä filippiiniläiset passit (Vannesallahan jo on, mutta hän tarvitsee uuden, jossa on uusi nimiyhdistelmä) ja Silverin suomalainen passi tilattuna. (Kyseinen passi haetaan suurlähetystöstä sitten kun jätetään Vannesan ja Irran viisumihakemukset, ettei tule ylimääräisiä matkakuluja Cebun ja Manilan välillä.)

Samaan aikaan pitäisi nyt onnistua säästämään matkalippuihin rahat kasaan huhtikuun loppuun mennessä, että Vannesa voi laittaa viisumihakemukset vetämään toukokuun alkupuolella. Näin osuisimme siihen päivään jota suunnittelemme Suomeen tulopäiväksi, kesäkuun 14 päivää. Toivon vaan, ettei tule yllättäviä menoeriä kummallakaan puolella, kuten lääkärissäkäyntiä tai vastaavaa, joka pistäisi tilanteen sekaisin.

Okei, en muista tarkkaan mihin viimeksi jäätiin tässä aiheessa. Muistaakseni olen kuitenkin tätä jo kommenteissa puhunut...

Eli pankista ei lainaa herunut, ei vaikka mukana matkassa oli takaaja. Joten piti kehitellä muita suunnitelmia perheen saamiseksi Suomeen.

Olin ollut jo alustavasti yhteydessä Kelaan velan hoitoon liittyvissä asioissa ennen kuin lopulta sain pankista tiedon. Käydessäni Kelan konttorissa minulle sanottiin, että ei tulisi onnistumaan, mutta päätin kuitenkin vielä laittaa sähköpostia takausvastuuyksikköön, joka asian kuitenkin käsittelee. Sieltä tuli paria päivää myöhemmin sähköposti, että Kela vastaa kysymykseeni kirjeellä. Seuraavan viikon alussa tulikin kirje, jossa oli maksusuunnitelma velalle ja tieto siitä, että ulosotto on peruttu. Joten sen sijaan, että maksan nyt noin 650 euroa kuussa ulosottoon, maksan 400 euroa kuussa suoraan Kelalle, ja velan viimeinen erä on huhtikuussa 2013.

Tämä antaa minulle aikaisempaan verrattuna siis noin 250 euroa kuukaudessa enemmän käteistä muuhun kuin velan maksuun. Koska jo aiemminkin lähetin noin 150 euroa kuukaudessa Vannesalle, lisäsin tätä hieman - pitäähän minun pitää huoli siitä, että hänellä on rahaa itselleen ja lapsilleen elämistä varten, kunnes saan heidät tuotua tänne.

Lisäksi olen alkanut nyt vakituisemmin saamaan enemmän ilta- ja viikonloppuajoja, sekä kokonaisia ylityöpäiviä. Viime palkassakin maksettiin reilun kahdeksan tunnin ylityöpäivä, joka antoi bruttona ihan kivan 225 euron bonuksen. Kuun lopussa tulevaan palkkaan tulee bruttona 265 euron ylityöpäivä... Joten rahatilanne on paranemaan päin.

Istahdin siis alas ja laadin budjetin, kuinka paljon pystyn saamaan keskimääräisesti kuukaudessa vielä kaiken päälle säästöön heidän matkalippuja varten. Ulosoton lakattua joulukuussa tulevan veronpalautuksen pitäisi tulla tililleni, joten sen olen ajatellut hyödyntää paperisotaan Filippiinien päässä, ja osa siitä jää säästöön matkalippuja varten. Ja yksi kaveri on alustavasti lupaillut, että saattaisi pystyä lainaamaan meille tonnin keväällä, mikä auttaisi ihan kivasti.

Lopputulos on, että mikäli tuo ystävä pystyy auttamaan meitä tonnin lainalla, pystyisimme kohtuu realistisesti muuttamaan yhteen kesällä. Tähtäämmekin heidän Suomeen tulossa päivämäärään 5.7.2011, päivää ennen meidän ensimmäistä hääpäiväämme. Mutta mikäli tuo ystävä ei pystykään auttamaan silloin - suunnitelmat kun voivat muuttua! - ei se maailmaa kaada, lykkää vaan muutamalla kuukaudella perheen yhdistymistä.

Kai sitä pitäisi vihdoinkin yrittää muistella kaikkea, mitä tapahtui Filippiineillä pojan synnyttyä. Viime matkakertomukseni taisinkin lopettaa siihen, kun kävin Vannesan siskon kanssa ostamassa pojalle lastenvaunut, että Vannesa pystyisi kohtuullisen helposti kuljettamaan häntä mukanaan.

Tutustuin Filippiineillä jo ennen pojan syntymää yhteen amerikkalaiseen noin kuusikymppiseen mieheen, jonka kanssa tuli sitten juteltua ja juteltua ja juteltua. Hän on itse muuttanut asumaan sinne vaimonsa luo, eläkeläisenä kun helpommin pystyy sen päätöksen tekemään. Mutta hänen kanssaan tuli ystävystyttyä aika hyvin - ja juotua jonkin verran Red Horsea... Taisin päätyä känniin muutaman kerran, mutta en sentään niin pahasti kuin viime marraskuussa - dagen efter ei päässyt iskemään minuun.

Mutta sitten pojan syntymän jälkeiseen aikaan. Pääosin olimme joko kotona (aluksi oli melkein pakkokin olla, Vannesan vielä toipuessa keisarinleikkauksesta), mutta välillä tuli käytyä pitämässä puotia auki, että meillä olisi edes jotakin rahaa käytettävissä. Joskus matka- ja ruokakuluihin upposi enemmän kuin mitä puodilla tienasimme, mutta pakko oli kuitenkin yrittää tienata rahaa. Ainakin selvisimme sen ajan, vaikka kihlasormuksen jouduimmekin pojan maitoa varten viemään kanikonttoriin.

Aika kului huomattavan nopeasti. Yllätyin kuinka nopeasti se oikeastaan kului, sillä pojan syntymästä oli kuitenkin vielä lähes kolme viikkoa siihen, että minun piti palata tänne töitten pariin. Ne viikot tuntuu kuin olisivat olleet päiviä eikä viikkoja, joten kotimatkani lähestyi vääjäämättä ja nopeasti.

Viimeisenä viikonloppuna ennen kotiin lähtöäni tämä amerikkalainen ystävä vei minut, Vannesan, lapset, Vannesan siskon, vaimonsa, omat lapset ja lastenhoitajan syömään. Päädyimme Baniladissa sijatisevaan ravintolaan Badgers, jossa yksi Vannesan serkuista työskentelee. Matkalla sinne jouduimme jopa vaihtamaan taksia, kun edellinen joko hajosi tai siitä loppui polttoaine. Pöytäseurueessa oli siis yhteensä yhdeksän henkilöä ja koko katraan ruokailu tuli maksamaan (ottaen huomioon, että Silverille ei tietenkään tilattu mitään) hänelle noin 3500 pesoa eli noin kuutisenkymppiä. Kuvittele vieväsi täällä ulos samanlainen porukka ja maksavasi niin vähän!

Mutta sitten tuli maanantai ja minä jouduin taas jättämään Vannesan sinne, tällä kertaa poislähdön tuottama tuska oli huomattavasti suurempi kuin viimeksi. Meidän piti mennä sinne koko perheen voimin (minä, Vannesa, Irra, Silver ja Vannesan äiti), mutta hänen äitinsä ja Irra eivät tulleetkaan takaisin kotiin ajoissa, vaan olivat päätyneet avaamaan puodin Irran koulupäivän jälkeen. Joten lentokentälle menimme siis vain minä, Vannesa ja Silver.

Lähdimme kotoa noin kolme ja puoli tuntia ennen koneen lähtöä ja matkasimme kentälle, missä olimme sitten noin tuntia myöhemmin. Tämä antoi minulle ja Vannesalle vielä muutaman kymmenen minuuttia yhteistä aikaa, kunnes minun piti siirtyä checkinin suuntaan ja lähtöportille. Autoin hänet ja Silverin vielä taksiin ja hyvästelimme, minkä jälkeen siirryin itse odottelemaan vähän iltakahdeksan jälkeen lähtevää lentoani lähtöportille.

Kone ei kuitenkaan päässyt matkaan kuin vasta lähes yhdeksältä, ja vaihtoaika Hong Kongissa oli muutenkin jo tiukka. Onneksi kyse on yksi maailman toimivimmista lentokentistä, jossa myöhässä olevalle koneelle tulee henkilökuntaa vastaan saattamaan vaihtavat jonojen ohi oikealle portille - tähän palveluun en ole, vaikka myöhässä olenkin muutamalle kentälle ympäri maailman aiemmin saapunut, ennen törmännyt. Pääsin siis kunnialla hieman ennen puoltayötä lähtevään Lontoon koneeseen ja Heathrown kautta sitten takaisin Suomeen.

Minun oli ollut tarkoitus ketjupolttaa Hong Kongissa, jossa lentokentällä on tupakkakoppeja, että pärjäisin hyvin Helsinkiin asti - Heathrow kun on täysin savuton lentokenttä, mutta myöhässä olon vuoksi ei tähän ollutkaan mahdollisuutta. Oli mielenkiintoinen matka kotia, ja Helsinkiin laskeuduttani hakeuduinkin samantien lähimpään tupakkakoppiin polttamaan pari tupakkaa.

Tämän jälkeen odottelinkin sitten laukkuni hihnalta ja siirryin ulos kansainväliseltä alueelta. Vastaan oli äitini lisäksi tullut Natalia, jolla autoni oli ollut käytössä matkan ajan - hänen onnekseen, sillä sille oli tullut aika hyvin tarvetta.

Ajattelin nyt kirjoittaa taloudellisesta tilanteestani - sitä on sivuttu muutamassa aiemmassa kirjoituksessa ja niistä kirvonneista kommenteistakin löytyy hieman tietoa.

Lukion jälkeen en päässyt heti opiskelemaan, joten vietin vuoden Karjaalla, avoimessa korkeakoulussa. Tätä vuotta varten jouduin luonnollisesti ottamaan opintolainaa, että pystyin ylipäänsä elämään siellä. Sen jälkeen vietinkin kahdeksan kuukautta armeijassa, jonka jälkeen olinkin sitten Helsingin Yliopistolla kirjoilla jokusen vuoden. Ja taas ihan peruselämiseen joutui ottamaan opintolainaa.

Isäni kuoli alkuvuodesta 1995, kesken tuon Karjaan vuoden. Kestin sen silloin, eikä se vaivannut minua myöskään armeija-aikana. Mutta kun olin viettänyt yliopistolla hieman aikaa, iski keskivaikea masennus ja opinnot jäivät retuperälle. Jonkin ajan kuluttua minulta lakkasi opintotuki, eikä tietoakaan ollut mahdollisesta työllistymisestä. Viikon pari putkia sain välillä, kerran jopa pari kuukauttakin. Ei niillä rahoilla pystynyt opintolainaa edes lyhentämään.

Tuli vuosi 2000, ja minä tapasin ex-vaimoni. Muutimme yhteen hänen luokseen syksyllä, missä ensimmäinen vuosi minulla oli käytännön pakottamana hyvinkin hiljaiseloa - ei ollut ajokorttia, ei mitään. 2001 pääsin taas opiskelemaan paikalliseen kauppikseen, ja syksyllä jouduinkin sitten ajamaan ajokortin. Opintolainaa en tietenkään enää saanut, koska Kela ei suostunut takaamaan, jouduttuaan maksamaan edelliset pois.

2002 siirryin ammattikorkean puolelle, edelleen tietotekniikkaa opiskellen, ja näiden vuosien aikana sain kuin sainkin muutaman työtehtävän myös, ja huomasin, että ala ei ollut minulle sittenkään. Aiheutti liikaa stressiä ja minä vaivuin taas kerran masennuksen pauloihin.

Minulla olisi ollut jäljellä opintoja noin vuodeksi, kun lopetin koulunkäynnin ja hain itselleni henkilöauton ammattiajoluvan. Sain muutamia keikkoja taksikuskina - lähinnä sairaslomasijaisuuksia aluksi, sitten vähän lisää, mutta minua häiritsi jopa vuorokauteen yltävät työvuorot - esimerkiksi perjantain pitkä päivä alkaa aamuseitsemältä, ja loppuu kunhan ravintolat ovat tyhjennetty - viimeinen sulkee ovensa neljältä, viideltä tulee vielä tilauksia grilliltä hakemaan, ja voit olla tyytyväinen, jos työpäivä loppuu lauantaina aamukuudelta.

Hain siis opiskelemaan taas kerran, jatkaen opintojen ohella taksikuskina keikkailua. Tarkoitus oli alunperin korottaa ABC-korttini luokaan ABECE, mutta kun sairastelin ja joudin tekemään ihan palkkatyötäkin välillä taksin ratin takana, jouduin jatkamaan vielä toiselle vuodelle. Silloin matkassa olikin muitakin, joita kiinnosti D-kortti enemmän kuin E-kortti, joten pääsin suorittamaan sen. (E:t minulta puuttu vieläkin kortistani, mutta toisaalta, mitä minä niillä enää teen?)

Suoritin työharjoittelun paikallisessa linja-autoalan yrityksessä, minkä jälkeen jatkoin kyseisen yrityksen palveluksessa sairaslomasijaisena ja loppukeväästä sain ajella jo hieman vakituisempiakin vuoroja. Nyt puhumme siis keväästä 2009. Juuri siinä työharjoittelun päättyessä sovimme ex-vaimon kanssa erosta, huhtikuussa minulle varmistui täältä pääkaupunkiseudulta kesätöitä Veolialla ja kesäkuun alussa muutinkin takaisin tänne.

Ex-vaimolleni jäin auki - ottaen huomioon kaiken, mitä mukanani tänne raahasin, jota ei vielä ollut edes maksettu loppuun - noin 3500 euroa. Ulosotossa oli tässä vaiheessa opintolaina korkoineen, 14500 euroa.

Kesän loppuun tullessa olin tietoinen, että Veolia ei jatka kesän määräaikaisuuksia, joten etsin kuumeisesti uutta työpaikkaa. Concordia (nykyisin Nobina), Pohjolan Liikenne, Helsingin Bussiliikenne... näistä vain Helsingin Bussiliikenne vastasi ja hyvin nopeasti sain uuden työpaikan - paikka oli jo varma, ennen kuin määräaikaisuuteni Veolialla loppui.

Kuitenkin ensimmäinen työsopimus Helsingin Bussiliikenteellä oli myös määräaikainen (vuoden loppuun asti), mutta joulukuussa sain kuin sainkin työsuhteen vakinaistettua. Tiedän, olen kirjoittanut tämän tänne aiemminkin. Ja kuten olette lukeneet täältä, lainasi äitini Nordealta minulle 7500 euroa joulu- ja tammikuun vaihteen paikkeilla.

Olemme siis nyt tilanteessa, ennen kuin palkkaani alettiin mitata ulos. Velkaa 3500+14500+7500 = 25500 euroa, josta ulosotossa 14500. Nyt tämä 14500 on pienentynyt jokseenkin 12250 euroon. 7500 on laskenut noin 6900 euroon. 3500 on edelleenkin 3500.

Palkastani menee kuukausittain ulosottoon noin 600 euroa. Lisäksi maksan äidin kanssa vuokran, auton leasingmaksun yms yhteiset menomme (vaikka auto onkin pääosin minun käyttööni), sekä maksan 150 euroa kuukaudessa äidille tuosta lainasta, jonka hän otti minua varten. Kaikki tämä tekee yhteensä 1400 euroa kuukaudessa. Näiden jälkeen on hyvä, jos minulle jää 100 euroa, millä elää, ja siitä pitäisi vielä lähetellä rahaa Vannesalle lapsia ja häntä itseään varten sekä saada rahaa säästöön.

Laskin huvikseni, mitä maksaisi maksaa sen sijaan lainaa pankille - 20000 euron laina Nordean joustoluottona tekisi noin 400 euroa kuukaudessa. Sillä rahalla saisin siis 200 euroa enemmän rahaa kuukaudessa käteen kuin nykyisin, ulosottossa olevat velat maksettua sekä puolisoni ja lapset tuotua tänne. Ja vielä jäisi hieman ylimääräistä, jos vaikka joutuisimmekin äidin kanssa käyttämään siivouspalvelua saadaksemme tämän asunnon oikeasti asumiskelpoiseksi. Mutta miten minä, maksuhäiriömerkinnällä varustettuna, voisin saada lainaa?

Tänään laitoinkin sitten Nordealle asiasta kyselyn, jossa muistin mainita, että minulla on ulosotto päällä, että minulla on vakituinen työsuhde sekä sen, että luoton pääasiallinen tarkoitus olisi hoitaa ulosotossa olevat velat pois ja saada siten luottotiedot takaisin. Kysyin, onko tämä ylipäänsä mahdollista, ja jos on, mitä he vaatisivat. Samassa taloudessa asuvan yli 18-vuotiaan toiseksi allekirjottajaksi (mainitsin äitini luoton suuruuksineen), jotakin vakuudeksi? Ja jos vakuutta, niin mitä sellaista, jonka minä pystyisin laittamaan?

Nyt odottelenkin pankin vastausta, ja toivon tietenkin saavani sen pikaisesti. Mielellään tietenkin niin, että ilmoittaisivat, että pystyisivät myöntämään lainan minulle. Mutta vaikka olisi kielteinen, en pistä sitä pahakseni. Ainakin yritän nousta takaisin jaloilleni ja päästä maksuhäiriömerkinnästäni ja ulosotostani eroon. Ja mikäli se on kielteinen, voin jatkaa kiertämällä muita pankkeja ja kysymässä sieltä - nettiä hieman tutkimalla löytää kyllä vastaavia tapauksia, joissa luotto on myönnetty, joten katson, että jonkinsorttiset pienet mahdollisuudet minulla saattaisi olla päästä vanhoista veloista eroon uuden turvin. Uuden, jonka tiedän pystyväni maksamaan, mahdollisesti jopa nopeutetulla aikataululla.