Aina yhtä mukavaa. Tämä taitaakin olla pisin yhtäjaksonen aika, kun emme ole päässeet puhumaan toistemme kanssa, ja ainakin minä käyn läpi todella pahoja vieroitusoireita Vannesastani. Uskon ja luoten siihen, että hän kokee samaa.

Että voi elämä joskus olla yhtä tuskaa. Sydämeen oikein särkee, kun ei pääse puhumaan toisen kanssa, ja mieltä alkaa kalvaa epäilys... vaikka kuinka tietäisi toisen tunteiden aitouden ja syvyyden, vaikka kuinka luottaisi toiseen. Toisin sanoen olotila ei ole mukava, ei pysty keskittymään mihinkään, ei pysty nukkumaan kunnolla. Mitä tahansa yrittää tehdä, niin tuntuu siltä kuin se ei onnistuisi, ei sitten millään.

Eikä tilannetta yhtään helpota se, että käyn läpi toisiakin vieroitusoireita samalla, koska meneillään on kolmas viikko ilman tupakkaa. Vaikka käytänkin näitä oireita helpottaakseni nikotiinilaastareita, eivät ne tässä tilassa ollessani tunnu auttavan yhtään. Koko tähänastisen tupakkalakon aikana en ole missään vaiheessa nimittäin kokenut vieroitusoireita nikotiinistä niin pahana kun nyt. Olisiko syynä nikotiinin vieroitusoireiden pahuuteen nämä kokemani toiset vieroitusoireet?

Ja sitten hieman muuta asiaa. Kuten lupasin Natalle, heitin hänet ja hänen lapset aikaisin aamulla lentokentälle, matkalle kohti Intiaa, missä hänen rakkaansa odottaa heitä saapuvaksi. Olisin muutenkin ollut tuohon aikaan hereillä, etten menetä täysin työni vaatimaa unirytmiä, sen pahemmin kuin mitä se nyt jo on sekaisin näiden vieroitusoireiden ansiosta...