Aloitan tällä kertaa hieman ajallisesti päällekkäin edellisen päivityksen kanssa. Kyllä, meillä on, kuten odotinkin, ongelmia saada siviilisäätymme muutettua, eikä pelkästään siinä... eli kuten kaukosuhteissa yleensäkin, on kulttuuriperintömme sen verran erilainen, että pari konfliktia on jo käyty läpi - näistä eilinen on ollut kaikista pahin, mutta eteenpäin jatkamme yhdessä vieläkin, vaikka Facebookin tilanne jotakin muuta välillä saattaa väittääkin.

Palatkaamme ajassa viime viikon keskiviikkoon - huomatkaa, toinen päivä perillä - meidän ensimmäiseen konfliktiin. En olekaan koskaan väittänyt muuta, myönnän suoraan, että kanssani on välillä vaikea elää, kuten Vannesa alkaa huomaamaan. Toivon vain, että rakkautemme toisiamme kohtaan saa meidät ylittämään vaikeutemme, varsinkin kun kummatkin tiedämme, että kulttuurierojen vuoksi joudumme joustamaan paljon "normaalisuhdetta" enemmän - ehkä minunkin on näin helpompi muuttua paremmaksi ihmiseksi kuin mitä olen.

Toinen konflikti olikin sitten eilen, sunnuntaina. Minä kun olen luonteeltani hiljainen, en aina muista sanoa, että minä kyllä hoidan jonkin askareen... siis kotitalouspuoli tuottaa meille ehkä eniten vaikeuksia. Minä en ole kuitenkaan tottunut hoitamaan asioita kuten täällä on tapana, joten ne eivät suju minulta yhtä helposti, yhtä nopeasti... joten kaipaan hieman enemmän aikaa miettiä, että miten esimerkiksi tiski täällä pestäänkään verrattuna Suomeen. Tai pyykki, joka siis toimii valuvan hanan alla käsinpesuna...

Vannesa lähti - omein sanojensa mukaan kotiin vanhempiensa luokse - mutta lähti. Sormukset jäi. Minä luonnollisesti itkin, ja itkin ja itkin... kurkkuni käheäksi asti. Enkä voinut pysytellä makuuhuoneessa yrittämässä nukkumista, liian paljon muistoja yhteisistä hetkistä, vaan siirryin olohuoneen puolelle. Pistin tietokoneesta kuulumaan hyvää musiikkia - muutama kappale näistä sai itkun palaamaan takaisin, kuten iki-ihana "miss na miss kita" (suomeksi "kaipaan sinua erittäin paljon"). Juuri kun olin nukahtamassa vuodesohvalle, tulikin hän takaisin... Ja minä kun luonnollisesti olin jo pahinta pelännyt. Ja voi, kuinka tunsin oloni surkeaksi... aivan kuin olisin kuolemassa. Tiedän aivan varmasti, että en missään nimessä halua kokea sitä oloa enää uudestaan, en koskaan halua menettää häntä... Kiitos, että rauhoituttuasi harkitsit uudelleen, kulta, ja tulit takaisin luokseni.

Sitten toiseen aiheeseen, kävimme eilen päivällä Vannesan, Irran ja Vannesan äidin kanssa noin 50 kilometrin päässä lounaaseen päin, olisiko ollut Simalassa, paikannimestä en kuitenkaan ole varma, Pyhän Äidin (eli Neitsyt Marian) kirkolla. Tuo lyhyt matka, vaikka täällä tuntuukin siltä, että kukaan ei välitä nopeusrajoituksista (saatika muista liikennesäännöstä) pätkääkään, kesti suuntaansa lähes kaksi tuntia. Ruokailu, turistina oloa kirkossa, kameran paristot vain loppuivat pahasti kesken eikä ladattavissa akuissa ollutkaan virtaa... ja kiva pahoinvointikohtaus takaisinpäin tullessa. En sentään onnistunut oksentamaan, vaikka lähellä olikin. Matkat maksoivat 100 pesoa henkilö suuntaansa, eli vajaa kaksi euroa, ei todellakaan paha hinta. Niistä tulikin mieleeni, että vaikka mielestäni olen kohtuullisen taitava kuljettaja - onhan se kuitenkin ammattini - en täällä uskaltaisi ratin taakse mistään hinnasta... en pärjäisi yhtä kortteliakaan. Ovat aivan hulluja!

Vannesa on muuten tällä hetkellä äitinsä kanssa kaupungilla, säästämme rahaa, kun hän ei suostu siihen, että minä matkustaisin hänen kanssaan jeepneyllä. Eli jos minä olen mukana, käytämme taksia, mikä jeepney-kyytiin nähden on huomattavasti kalliimpaa. Jeepney keskustaan maksaa 6 pesoa henkilö, eli noin 10 senttiä, kun taksikyytiin saa varata sen noin 100 pesoa suuntaan. Lähtivät ostamaan hedelmiä, jos ne auttaisivat minun vatsaani. Ei, en ole löysällä, minulla kun on melkoinen teräsvatsa, mutta vatsaan särkee, tekisi mieli oksentaa... toivottavasti vitamiineista on apua.

Perjantaina istuttiin pitkä tovi siellä "pre-marriage counseling" -seminaarissa, minkä voisi muuten tuoda Suomeenkin pakolliseksi! Todella hyvä idea mennä läpi naimisissa olemisen yleisimpiä ongelmia ihan luentotyyppisesti, pakollisena osana häitä. Ei olisi nimittäin välttämättä edellistä "erehdystä" takana, sotkemassa tämänhetkistä tilannetta. Kyseinen seminaari kesti koko päivän, paikalla piti olla jo 7:30 aamulla ja kotiin päästiin vasta noin 9 tuntia myöhemmin.

Tänään käytiin taas yhdessä virastossa hakemassa lisää papereita - filippiinien lakien mukaiset naimattomuustodistukset - ja siis, minullekin tarvitaan kyseinen paperi, todistus siitä, että en ole ennen mennyt filippiineillä naimisiin. Näitä saadaankin odottaa nyt torstaihin asti. Aika (ja rahat) hupenevat hirvittävää vauhtia, kahden viikon sisällä pitäisi keretä vielä avioon asti. Prosessia voi rahaa vasten nopeuttaa, onneksi, mutta tällä hetkellä alkaa tilanne olla jo se, että rahat eivät riitä elämiseen häitten lisäksi. Ja pitäisi siis maksaa vielä enemmän, että saadaan häät vietettyä sinä aikana kun olen täällä! Ja todennäköisesti vielä enemmän, että hyväksyvät ne paperit joita minulla jo on...

Niin, kun käytiin tuolla National Statistics Officessa pistämässä naimattomuustodistushakemukset sisään pääsin oikein tutustumaan filippiiniläiseen byrokratiaan... mene yhdelle luukulle henkkareiden kanssa hakemaan paperi jonka täytät, mene toiselle luukulle henkkareiden kanssa hakemaan vuoronumero kun olet täyttänyt paperin, mene kolmannelle luukulle kun vuoronumerolla kutsutaan toimittamaan paperi perille. Jatka odottelua, mutta älä kyllästy, kunnes sinut kutsutaan nimeltä neljännelle luukulle, josta saat henkkareita vasten kyseisen täyttämäsi paperin takaisin. Nyt menet istumaan seuraavalle jonotusalueelle, jossa jonotat, vaihtaen istuinta siksakissa, kunnes on sinun vuorosi mennä viidennelle luukulle, jossa toimitat taas kyseisen paperilappusen, tällä kertaa maksun kanssa. Ja torstaina sitten kuudennelle luukulle hakemaan kyseisen paperilappusen kierrätyksen tuottama dokumentti, joka vain todistaa sen, että minulla ei ole tiedossa menneisyydessä filippiineillä suoritettua avioliittoa.

Rahoista vielä sen verran, että tällä hetkellä mukana olleista 37600 pesosta on jäljellä noin 6000 käyttöä varten, ja näistä vähintään 3000 menee avioliittolupaan. 1500 on varmassa tallessa, että pääsen kahden viikon päästä vielä maasta pois... Onneksi äitini lupautui lainaamaan minulle hieman lisää, hyvällä onnella (peson kurssista riippuen) saatan saada jopa 9000 lisää käyttöön... eli vähällä pitää pärjätä, riippuen avioliittoluvan lopullisesta hinnasta. Sen tiedän, että Makati Cityyn en lähde, Suomen suurlähetystöön hakemaan sitä yhtä todistusta - saavat luvan hyväksyä Suomesta mukana tuodun, Filippiinien suurlähetystössä aidoksi todistetun, asiakirjan. Ja saavat myös hyväksyä suomenkielisen todistuksen avioerosta, samat tiedot kun kerran näkyvät virkatodistuksessani (joka on englanniksi ja taas kerran kiertänyt Filippiinien suurlähetystön).

Nyt vain pidetään peukaloja ylhäällä, että kaikki sujuu tämän jäljellä olevan ajan puitteissa. Vieläkin kiroiluttaa, kun ei voi saada oikeita tietoja miten asiat hoidetaan etukäteen, ei edes suurlähetystöstä. Nyt on hukkunut viikko ihan turhaan asioiden selvittelemiseen, kun tässä vaiheessa pitäisi avioliittolupa olla jo vetämässä, että keretään. Ja aikaisintaan torstaina saadaan siis se sisälle byrokratian rattaisiin.

Ja kuten edellisen päivitykseni kommenteissa totesinkin, en meinaa täältä edes yrittää saada kuvia laitettua... vaikka yhteys onkin megainen maan sisällä, hidastuu se mateluksi heti kun siirrytään täältä muualle... Eli kuvakavalkadi saa odottaa, kunnes olen päässyt takaisin Suomeen.