Olen nyt päässyt kotiutumaan takaisin kotimaan kamaralle, nukkunut yhden yön, vaikkakin hieman huonosti, kun ei Vannesa ollut käpertyneenä viereeni, kun ei hänen ruuminsa lämpö ollut lämmittämässä minua... Matkalaukku on vielä purkamatta, poimin vain tuliaiset esille ja toimitin perille (vaikka yksi osa niistä taisikin unohtua kaivaa esille).

Aamulla suunnistin ensimmäiseksi maistraattiin hakemaan ohjeet suunnitelma B:tä varten. Koska alkuperäinen suunnitelma häistämme Filippiineillä ei ottanut onnistuakseen, olemme nyt, kuten olen aikaisemmassa kirjoituksessa maininnut, menossa naimisiin Suomen puolella. Prosessi täällä onkin paljon helpompi kuin Filippiineillä, Vannesa ei tule tarvitsemaan häitä varten muuta kuin yhden paperin laillistettuna mukaansa, eli todistuksen siitä, että hän ei ole avioliitossa.

Aivan eri asia onkin sitten mitä tullaan vaatimaan oleskelulupaa varten. Tämä onkin sitten seuraava asia, jota alan selvittelemään. Mitkä kaikki paperit pitää ottaa mukaan sitä varten? Pitääkö niitä laillistaa? Selvitettävää riittää, samalla kun pitäisi kuitenkin onnistua tekemään mahdollisimman paljon töitä. Mielellään jopa ylitöitä, että saisi rahat kasaan tarpeeksi nopeasti, että saan Vannesan ja Irran Suomen puolelle ennen toukokuuta. Minähän kuitenkin joudun kustantamaan viisuminhakuprosessin, mikä vaatii matkan Manilaan häneltä, sekä heidän matkaliput tänne. Samaten, kuten joudun kutsukirjeessä sitoutumaan kustantamaan heidän oleskelunsa Suomessa...

Näyttää vaan taloudellisesti tällä hetkellä todella pahalta... Tulevaisuus on sen verran epävarma, kun työsuhde jatkuu vain reilun kuukauden, vuodenvaihteeseen asti. Pitääkin muistaa kysyä, josko saisi jatkoa siihen, ja jos saan niin taidan joutua pyytämään lähisuvulta taloudellista tukea - vaikka sitten äidin nimissä olevan pankkilainan muodossa. Haluan kuitenkin heidät Suomeen ennen kuin Vannesan on liian myöhäistä matkustaa - tällä hetkellä näyttää kovasti siltä, että perheenlisäystä on odotettavissa elokuussa. Ja koska matkustamista ei todellakaan suositella raskauden viimeisen kolmanneksen aikana, saatan todellakin joutua pyytämään taloudellista tukea lähisuvulta, että saamme kaikki hoidettua ajallaan.

Suunnitelma C on kuitenkin jo myös työn alla. Tämä suunnitelma edellyttää, että toistan aikaisemman paperisodan ja palaan Filippiineille elokuuksi, tällä kertaa niin, että kierrän Suomen Filippiinien suurlähetystön kautta Cebuun hakemassa sen viimeisenkin osan paperisotaa. Ja tämäkin suunnitelma edellyttää käytännössä pienen lainan saamista, sillä minulla pitää olla tarpeeksi rahaa (100000 pesoa) maksaakseni keisarinleikkauksen rakkaimmalleni - hän kun tarvitsee kyseisen toimenpiteen.

Ei tämä kaukosuhteessa olo helppoa todellakaan ole. Taloudellinen tilanne on jatkuvasti kriittinen, joudun lainaamaan rahaa, lykkäämään edellisen avioliiton eroprosessissa itselleni jäänyttä maksutaakkaa välillä myöhemmäksi... onneksi ex-vaimoni on ollut varsin ymmärtäväinen ja hyväksynyt sen, että välillä maksan hieman myöhässä. (Minulle jäi kalleimmat, velalla ostetut laitteet, velalla, jota hänen perheensä hoitaa pois kuukausittain, joten minä maksan heille vähitellen kyseiset velat takaisin.) Lisäksi, varsinkin nyt kun olemme tavanneen Vannesan kanssa kasvotusten, olemme viettäneet aikaa yhdessä, on kaipuu huomattavasti pahempi kuin ennen. Jos aikaisemmin alkoi kaipaamaan toisen seuraa pahasti noin vuorokauden sen jälkeen, kun hänen kanssaan oli viimeksi keskustellut, niin nyt se kaipuu on jatkuvaa... ja jo muutama tunti ilman toisen kanssa keskustelua tuo sen tutun kaipuun tuskan.

Ja jopa nyt, kun joudumme olosuhteiden pakosta olemaan erossa toisistamme, minä täällä Suomessa, hän siellä Filippiineillä, olen yhä syvällisemmin rakastunut häneen. Rakastin häntä jo ennen matkaa huomattavasti enemmän kuin olin koskaan aikaisemmin ketään rakastanut, rakastuin vain tulisemmin häneen matkan aikana, ja nyt, erossa toisistamme, olen varma siitä, että rakastan häntä vieläkin enemmän. Häntä ja hänen tytärtään. Jos matkan aikana kirjoitin, että tuntuu siltä, että en ole ennen tiennytkään mitä rakkaus on, niin nyt olen vain yhä varmempi siitä. Tunteitani kuvaa hyvin Kissin kappale "I was made for lovin' you" sekä Aerosmithin "I don't wanna miss a thing"...

Minulle ei missään vaiheessa matkaa iskenyt koti-ikävä päälle. Mutta nyt, kun matka on ohi, kaipaan takaisin sinne, missä sydämeni on... miten minun - miten meidän - on tarkoitus pärjätä seuraavat kuukaudet, kunnes tiemme kohtaavat taas? Kunnes ne kohtaavat, toivottavasti, lopullisesti, että emme enää joudu kokemaan toisistamme eroamisen tuomaa tuskaa... Koko lentomatkan takaisin Suomeen pidättelin kaipuuni aiheuttamia kyyneleitä, kun ei tee mieli itkeä julkisesti. Vieläkin ovat silmäni jatkuvasti kosteat, vieläkin voisin vain purskahtaa itkuun, kun kaipaan hänen seuraansa. Ja tiedän, että hän on itkenyt kaipuuseensa. Eilenkin, kun keskustelimme toistemme kanssa, kamerat päällä, ei voinut olla näkemättä hänen kyyneliään. Ja minä pidättelin omiani jatkuvasti. Mikä kaipuu toisen luokse, meillä kummallakin... Eikä eilinen keskustelu auttanut lievittämään kyseistä kaipuuta ollenkaan, päinvastoin tuntuu siltä, että nyt kaipaamme toisiamme vain yhä enemmän ja enemmän, riippumatta siitä, kuinka paljon aikaa me pääsemme viettämään toistemme kanssa. Voi tätä kaipuuta!